Kirosieluja ja kotiseuturakkautta

Kirosielu, rajanhaltia saapuu painosta aivan näinä hetkinä! Jännittää ja odotan kovasti, että pääsen pitelemään painettua teosta käsissäni. Kirja on minulle erityinen monella tapaa.

Ensinnäkin sain sen kirjoittamiseen ensimmäiset apurahani: Kiitos Keskipohjanmaa-säätiö ja Taiteen edistämiskeskus! Olen omasta mielestäni käyttänyt apurahat parhaalla mahdollisella tavalla.

Toiseksi tämä kirja syntyi nopeasti. Päähenkilö Peija oli valmiina mielessäni. Hänen hahmossaan kiteytyvät suomalainen sisukkuus, keskipohjalainen määrätietoisuus ja jäyhyys. Hän muodostuu kaikista tuntemistani ihmisistä, joilta odotetaan tai on joskus odotettu mahdottomia, joiden täytyy vain jaksaa kun ei enää jaksaisi ja kasvaa kokoaan suuremmaksi jokaisen uuden vaatimuksen myötä. Sain käsikirjoituksen alkutaipaleella paljon apua Stk:n ja Anne Leinosen järjestämästä rakennekurssista. Kurssin tuloksena minulla on sangen selkeät nuotit, joiden perusteella taoin käsikirjoituksen ensimmäisen version parissa kuukaudessa.

Kolmanneksi Kirosielu, rajanhaltia on kolmas romaanini, joka ilmestyy hyvin pian toisinkoiseni Tuulten amiraalin jälkeen. Kirjoitin ja editoin käsikirjoituksia osittain samaan aikaan. Tuulten amiraalin synnyttämiseen meni yli viisi vuotta, kun taas Peijan tarina sai alkunsa vuonna 2017 ja ensimmäisen version pääsin kirjoittamaan syksyllä 2018. Siinä missä Cristo ja kumppanit ilmalaivoineen vaativat lukuisia editointikierroksia ja paljon rakenteellista pähkäilyä, Peijan kanssa asiat ovat sujuneet omituisen mutkattomasti ja pähkäilytkin ovat jääneet lähinnä muutamaan oudosti ajoittuneeseen tapahtumaan. Kiteytettynä tämä kirja on ollut arvokas oppitunti. Jokainen käsikirjoitus on erilainen ja jokaisella on omat vaatimuksensa. Niin myös minä olen eri ihminen kutakin kirjoittaessani.

Neljänneksi Kirosielu, rajanhaltia on minulle jälleen hyppäys uuteen genreen, tällä kertaa kauhuun. En ole pitänyt itseäni kauhun kirjoittajana, en edes kauhun suurena fanina. Olen kuitenkin perehtynyt genreen viime vuosina ja huomannut, että kauhuelementit ovat vaivihkaa löytäneet tiensä teksteihini. Alun perin Kirosielu, rajanhaltiaan kauhuelementit eivät kuuluneet, mutta käsikirjoitus alkoi itse vaatia erilaista lähestymistapaa.

Viidenneksi. Tämän kirjan kohdalla olen ensimmäisen kerran valmis myöntämään, että olen kirjoittanut jotain itsestäni ja kokemuksistani. Kaikki ei tule pintaan, mutta minut tuntevat tulevat lukiessaan havaitsemaan tiettyjä yhtäläisyyksiä minun ja Peijan välillä. Tavallaan halusin myös kirjoittaa omasta kotiseudustani ja kompleksisesta suhteestani siihen: miten se ei mitenkään koskaan täytä vaatimuksia ja kuinka se kuitenkin on paras paikka meikäläiselle.

Kirosielu, rajanhaltia on siis kauhutarina, joka sijoittuu 1940-luvulle syrjäiseen Palonkylään Keski-Pohjanmaalla. Päähenkilö Peija on suuri ruumiiltaan ja hengeltään, hänen rakkautensa kotikylää kohtaan on kaiken alku ja juuri. Musta suomenhevonen Hiiri seuraa Peijaa rintamalle. Vaikka he palaavat kotiin eri teitä, heidän kohtalonsa pysyvät toisiinsa kietoutuneina. 

 Kirosielu, rajanhaltian kirjoittamiseen olen saanut inspiraatiota kansanperinteestä ja kotiseutuni Keski-Pohjanmaan historiasta. Taustatyötä tehdessä selvisi, että omassakin suvussani on ollut kansanparantajia, tietäjiä. Avusta ajankuvan hahmottamisessa ja kummallisten yksityiskohtien löytymisessä kiitän syvästi Kansalliskirjaston Digitaalisia aineistoja. 

Upeassa kannessa esiintyvät kirjassa tärkeän roolin saavat Hiiri, kotipihlajan oksa ja suo. Kannen on suunnitellut Pauliina Mustola. 

 

Kansi: Pauliina Mustola

Näytepätkä:

Metsä nukkuu alkukesän illassa, äänettömänä ja odottavana. Aurinko on laskenut ja hämärä tiivistyy. Kuusten oksat roikkuvat raskaina tien ylle. Niiden tuoksu rauhoittaa. Tietä on käytetty. Heinät ovat kaatuneet, kosteassa maassa näkyy hevosenkenkien ja autonrenkaiden jälkiä.

Peija horjahtelee kävellessään. Lihaksettomat jalat tuntuvat epäluotettavilta ja hallitsemattomilta. Perille on päästävä.

Hän vetää henkeä voimakkaasti ja raahustaa askel askeleelta ylämäkeen kohti kukkulan lakea.

Kukkulan päällä Peija haukkoo henkeä ja vapisee. Kylmät hikikarpalot kutittavat niskassa. Hän antaa hengityksen tasaantua pitkään, yrittää toipua kiipeämisen vaatimasta ponnistuksesta. Hänen edessään avautuu laakso, jossa pellot polveilevat joen molemmin puolin. Hän näkee taloja, karjasuojia, heinälatoja ja aitauksia, joiden siluetit synkistyvät pimenevässä illassa. Suljettujen ikkunaluukkujen takana nukutaan jo.

Tie kiemurtelee jalkojen juuresta mäkeä alas, läpi laakson, ohi portinpielten kohti sitä väkevää kutsua, jonka Peija tuntee koko kehollaan. Kaukana metsän reunassa, peltojen keskellä, lukemattomien askelten päässä hän saisi vastauksen.

Hänen pitäisi jaksaa kävellä eteenpäin ja pitäisi jaksaa muistaa. Miksi hän on lähtenyt, kuka hän on ollut, miksi on tärkeää palata ja mikä häntä odottaa.

Muistista on tullut arvaamaton. Se paljastaa hänelle osia, palasia, jotka hän toisinaan pystyy liittämään toisiinsa. Peija saattaa myös muistaa väärin. Hän muistaa asioita, joiden ei usko tapahtuneen, ja asioita, joiden tapahtumista hän epäilee. Voimakkaampi kuin halu muistaa on tunne, joka vaatii häntä kasvamaan suuremmaksi. Sen tunteen hän muistaa. 

Unelias tienoo vaikuttaa suojattomalta. Peija ei tiedä, miksi hän ajattelee niin. Siinähän se lepää, kylä metsän syleilemässä laaksossa, kaukana kaikesta ja tuntemattomien polkujen päässä.

Hän muistaa! Hän muistaa, että jokin on ollut toisin, silloin joskus. Hyvinkin toisin. Ehkä kaikki on muuttunut. Hänen vartalonsa. Hänen päänsä. Kylä. Maailma.

Rajassa on jokin väärin. Tässä kummulla seistessä, kylään päin katsellessa, kuuluu tuntua täysin erilaiselta.

Hänen luisevat kätensä riippuvat vartalon molemmilla sivuilla hyödyttöminä. Hän pystyy solmimaan kengännauhat ja pukeutumaan, sitomaan hiuksensa ja niistämään nenänsä. Hän pystyy nostamaan housut ja napittamaan ne, kantamaan kädessään pussukkaa, jossa on ruokaa ja vettä. Ovet avautuvat hänen kätensä vaikutuksesta, ruoka siirtyy suuhun lautaselta, mutta muutoin, kovin turhanpäiväiset kädet ne ovat.

Niiden pitäisi olla enemmän. Niiden pitäisi olla kovin kovin paljon enemmän. Niitä tarvitaan. Peija ei vain tiedä, mihin.

Peija ottaa hoipertavat askeleet ja astuu kylän rajan yli. Silmät tottuvat sakenevaan pimeään. Sireenit kukkivat. Niiden tuoksu leijailee laaksossa. Pelloilla on oras. Peija tuntee pisaroiden koskettavan ihoaan. Hän ei ole huomannut pilviä, jotka hiipivät peittämään taivaan. Kosteuden tuoksu kyllästää ilman, ja pisarat putoilevat yksittäisinä, hellinä ja hyväntahtoisina. Ne tuovat lisää muistoja. Hapuilevia kuvajaisia, jotka nousevat horjuen kuin epävarmoina siitä, ovatko muistoja vai nujerretun mielen kuvitelmia. 

Kevät. Pelto. Hikinen selkään tarttuva paita. 

Kuulumisia Tuulten amiraalin matkasta ja lukunäyte

Vuodesta 2020 ei taida voida kirjoittaa mitään ilman mainintaa koronaviruksesta. Noin, nyt se on mainittu. 

Alun perin tänä vuonna piti juhlia toisinkoiseni Tuulten amiraalin ja kirjailija Anne Leinosen Katveen yhteisjulkkareita Metson messujen yhteydessä Tampereella. Suunnitelmat menivät uusiksi. Tuulten amiraali ilmestyi suunnitellussa aikataulussa 1.4. ja päädyin pitämään sille virtuaalijulkkarit Facebookissa. www.facebook.com/events/504422550229878/

Julkkarit sujuivat mukavasti kotoa käsin, vaikka asiaankuuluvasti vähän jännittikin. Olimme kustannustoimittajani Katri Alatalon kanssa tehneet useita live-kokeiluja etukäteen minimoidaksemme teknisen säätämisen ja täydellisen sekoilun riskit. Haastattelu välimatkan päästä sujuikin hyvin. Julkkareissa oli myös kirja-arvonta leikkimielisen hahmotehtävän yhteydessä. Laadin kirjani hahmoista lyhyet kuvaukset, ja julkkarivieraat saivat valita, mihin Tuulten amiraalin hahmoon he kokivat samastuvansa parhaiten. Yllätys oli ainakin minulle suuri: harvat valitsivat Criston, ja isä Antonio oli suosituin!

Tuulten amiraalin julkkareita varten tehdyt videot:

Kutsuvideo, lukunäyte kirjan alusta: https://youtu.be/qKT3tTgU5XE

Kirjan esittely: https://youtu.be/tB5-eM5vysk

Lukunäyte 1: https://youtu.be/mknVwCm83Ak

Lukunäyte 2: https://youtu.be/uGk0Q73f9QI

Kirjoittamisesta opittua: https://youtu.be/i09Vol7uYTc

Valitettavasti kevään ja kesän kirjallisuustapahtumat ovat peruuntuneet poikkeusolojen vuoksi. Se on vaikuttanut esiintymisiin ja markkinointisuunnitelmiin, ja erityisesti se on vähentänyt mahdollisuuksia päästä kasvokkain kontaktiin asiakkaiden, lukijoiden ja kollegojen kanssa. Niin lukijat, kirjailijat kuin kustantajatkin kaipaavat keskusteluja kirjallisuustapahtumissa! Epävarmuus siitä, koska seuraava tapahtuma järjestetään, on musertavaa. Odottavan aika on pitkä, mutta toivottavasti meidät kaikki palkitaan sitten, kun poikkeusolot viimein päättyvät.

Moni asia onnistuu onneksi etänä, ja ihminen on kekseliäs olento. Niinpä virtuaalijulkkarien lisäksi voi järjestää myös virtuaalikeskustelupaneelin, kuten teimme Osuuskumman kanssa Lukuviikolla: www.facebook.com/Osuuskumma/videos/220693079363768/

Kansi: Anu Korpinen.

LUKUNÄYTE:

Huhtikuun 3. 1492

Fonte da Areian ilmasatama

Porto Santo

Cristo Colomin lisäksi vain kourallinen matkustajia kiipesi portaita pitkin kohti laiturin ylätasannetta Fonte da Areian hiljaisessa satamassa. Yksi laitureihin kiinnittyneistä ilma-aluksista oli lähdössä, espanjalainen rahtilaiva Selena, Criston kyyti pois suruun verhoutuneelta Porto Santon saarelta. Matruusit valmistelivat alusta lentoa varten, tarkastivat köysiä ja purjeita.

Aurinko lämmitti hädin tuskin huomattavasti takin selkämystä, tuuli navakasti mereltä. Aallot löivät kovina rantaan niin että paukkui. Lokit ja tiirat tekivät syöksyjä kivien lomassa, kiljuivat korvia raastavasti ja alakuloisesti. Äänen pakottava voima käski Cristoa kiiruhtamaan.

Puuskat heiluttivat korkeaa laituria, vaikka se oli rakennettu riittävän tukevaksi kahden painavan rahtialuksen kiinnittymistä varten. Pollareihin sidottu Selena nitisi ja voivotti tempoessaan köysiä. Korkealla laituritason yläpuolella aluksen kantopallo suhisi, ja alempaa kuului kurluttavaa ääntä, kun miehistö varmisti tenderin putkiston toiminnan. Ääniä, joihin Cristo oli tottunut paremmin kuin Porto Santon talon hiljaisuuteen, kyyhkysten kujerrukseen ikkunaluukkujen takana tai mereltä puhaltavan tuulen vaikerrukseen räystäissä.

Cristo käveli kohti aluksen kapeaa siltaa muiden perässä ja näki edellään kulkevien päiden yli, että laakongin päässä mustahiuksinen kapteeni otti matkustajia vastaan.

”Vicente Pinzón”, Cristo tervehti tunnistaessaan miehen.

”Cristo Colom, tervetuloa Selenalle”, kapteeni sanoi kasvot leveässä hymyssä ja ojensi kouransa käteltäväksi. Cristo kumarsi aavistuksen. Vicente oli häntä päätä lyhyempi mutta väkevän oloinen kaveri, jonka nenä oli häiritsevän pitkä ja suora. Käden puristus oli napakka. ”Siitä onkin jo aikaa. Vuosi tai viisi. Muistatko ne sokerikaupat…”

Cristo halusi vetää kätensä puristuksesta, mutta se olisi ollut epäkohteliasta. Hän nyökkäsi ja etsi väkinäisen hymyn suupieliinsä. Vicenten ilme muuttui ilottomaksi, mutta hänen tummat silmänsä olivat ystävälliset.

”Jouduin kahleissa hovin eteen sokerin takia”, Cristo sanoi ääntään madaltaen. ”Lopulta löytyi todistajia, jotka vakuuttivat minun joutuneen huijauksen uhriksi.”

”No, enää meitä ei vedetä nenästä.” Vicente irvisti toisella suupielellään. Ehkä oli parempi jättää muistelut siihen.

Vicente viittasi Cristoa astumaan peremmälle laivaan. ”Matkatavarasi nostettiin välikannelle. Oletko lähdössä pitkäksi aikaa Lissaboniin?”

”En tiedä vielä”, Cristo murahti.

”Vaimosi jää kuitenkin tänne?”

”Niin jää. Ikuisesti.”

Vicenten ilme muuttui sellaiseksi kuin ihmisillä yleensä, kun he haluavat nopeasti pois kiusallisesta tilanteesta. ”Onko... Otan osaa.”

”Puhutaan myöhemmin lisää”, Cristo sanoi, nyökkäsi ja asteli laivaan.

Kansi kumisi saappaiden alla. Tuuli vihelsi laivan rakenteissa ja teki olon levottomaksi, tutulla ja turvallisella tavalla. Matkassa jännittävintä oli aina lähtöä edeltävä odotus. Cristo laski kätensä reelingille ja hengitti tuttua kivihiilen ja vesihöyryn katkua sekä meri-ilmaan sekoittuvaa puuntuoksua. Ne täytyi kokea muutamalla sisäänvedolla, koska niihin sekoittui nopeasti muita hajuja, jotka eivät olleet miellyttäviä. Purjehduksilla, etenkin pitkillä sellaisilla, Cristo oli oppinut sulkemaan nenänsä.

Vapaus – laivureiden suuresti ihannoitu ja kadehdittu vapaus – haisi eltaantuneelta, usein myös väsymykseltä, pettymykseltä, huonosti nukutuilta öiltä, ja joskus miehistön hiki ja röyhtäykset sekoittuivat pilaantuneen lastin ja merestä ongittujen kalojen löyhkään. Mitä pidempi matka, sitä voimakkaammat aromit. Eikä Cristo ollut huomannut, että ilma-aluksilla ja merialuksilla tässä asiassa olisi suurtakaan eroa.

Cristo tunnusteli vähän väliä takkinsa rintataskua, johon oli tallettanut rullalle käärityn kirjeen. Hän ei voinut lakata miettimästä, halusiko Portugalin nuori kuningatar todella puhua hänen kanssaan ilmalaivoista. Jos Cristo saisi tilaisuuden, hän pyytäisi uudelleen lupaa ja tukea unelmansa toteuttamiseen. Kuningasisä ei ollut ottanut hänen ehdotustaan vakavasti, mutta tytär saattaisi ajatella hankkeesta toisin.

Cristo näki muiden matkustajien laskeutuvan portaita kannen alle. Alus oli aivan pian lähdössä, ja hän olisi vain matruusien jaloissa, jos jäisi aloilleen. Cristo loi viimeisen katsauksen Porto Santoon ja laskeutui välikannen hämärään ja tunkkaiseen ilmaan. Hän etsi epäkäytännöllisen suuren matka-arkkunsa, jonka matruusit olivat epäilemättä kiroillen raijanneet rahtitilaan, ja istahti sen päälle odottamaan nousua. Arkkua ja sen sisältöä lukuun ottamatta Cristolla ei ollut muuta. Hänellä ei ollut rahaa. Hän omisti vaatteet päällään, ja nekin olivat kuluneet.

Selena oli yksinkertainen pieni rahtialus, jossa matkustajia varten oli vähänlaisesti mukavuuksia. Miehistö nukkuisi tauoillaan pitkin kansia, milloin missäkin, ja Cristo nojautuisi arkkunsa kylkeä vasten. Laivoja ei suunniteltu huvilentoja varten. Sen verran kallista ja harvinaista kivihiili oli.

Ilma-alus lentäisi Porto Santon pääsatamasta Fonte da Areiasta Lissaboniin vajaassa kahdessa vuorokaudessa, mikä tarkoitti väistämätöntä yöpymistä taivaalla. Kattila piti aluksen lämpimänä, ja etenkin sisätiloissa saattoi keskikesällä olla hyvin tukahduttavaa. Ilmavirtaukset vaikuttivat reitin valintaan ja lentokorkeuteen, minkä vuoksi ei kannattanut olettaa, että laivalla tarkeni. Cristolla ei ollut edes huopaa, mutta hänen kauhtunut takkinsa saisi lämmittää häntä vilun yllättäessä, ja aina hän voisi etsiä paikan kattilan tai putkien vierestä.

Kapteeni Vicente Pinzón huusi käskyjä rouhealla eteläkastilian murteellaan. Matruusien kiireiset askeleet kopisuttivat kantta. Suhina muuttui matalaksi pöhinäksi, kun höyryä ohjattiin putkistoissa ja kantopallon paine kasvoi hitaasti ja hallitusti. Laiva napsahteli putkien ja kattilan kuumetessa.

Yhtäkkiä Cristo tunsi paineen kasvavan korvissaan. Alus hänen ympärillään narahti, ja sen runko värähteli keulasta perään. Kuulo katosi, hengitys salpautui. Lankut jalkojen alla vavahtivat kuin ne olisivat suoristaneet ryhtiään. Tuntemukset katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Criston huomio kiinnittyi portaita laskeutuvaan hahmoon, joka oli kääriytynyt tummaan viittaan ja peittänyt päänsä syvällä hupulla. Laivamestari oli saapunut. Ristiriitainen hahmo maailmassa, joka halusi kieltää noituuden ja laittaa kaikki ihmeet Jumalan nimeen.

Hahmo katosi paksujen verhojen taakse. Hänen läsnäolonsa aluksella riitti pitämään sen vakaana ja helposti hallittavana. Hänen mukanaan kantamansa magia suojaisi alusta äkillisiltä puuskilta ja paineenvaihteluilta ja estäisi ihmisiä ja tavaroita putoamasta partaan yli. Myrskyn yllättäessä laivamestari joutuisi toden teolla työhön, ja aluksen vahingoittuessa hän tekisi kaikkensa pitääkseen sen ilmassa. Ilmalaivan tuhoutuminen tarkoitti lähes poikkeuksetta myös laivamestarin kuolemaa.

Muonamestari jakoi matkustajille höyryllä lämmitettyjä kasviksia, korppuja ja pari suikaletta suolalihaa. Vicente kutsui Criston kajuuttaan aterioimaan kanssaan, jotta he voisivat vaihtaa kuulumisia muiden häiritsemättä.

”No, Cristo, jätätkö Porto Santon lopullisesti?”

”Näillä näkymin kyllä. Ei ole syytä palata sinne enää, ja ainakin toivon suuresti, että löydän muuta tekemistä”, Cristo vastasi.

Vicente nyökytteli hänen puhuessaan. ”Ei kai sinua pakotettu lähtemään?”

”Ei, minun ei olisi tarvinnut lähteä, mutta oli… vain pakko. En voinut jäädä katsomaan, kun laivat lentävät saaren yli. Veri on levotonta ja vetää matkaan.”

”Taidan ymmärtää, mitä tarkoitat”, Vicente sanoi ja virnisti. Hän kaapi puisen lautasensa puhtaaksi ja huuhteli suunsa viinillä. ”Tulemme Kap Verdeltä, haimme Salilta suolaa. Käsitykseni mukaan saarten satamissa murehditaan suuresti, kun Afrikasta ei löydy kivihiiltä kaikista yrityksistä huolimatta. Eikä siellä ole nähty vilaustakaan kadonneesta kuninkaasta. Sanoisin, että toivo alkaa hiipua.”

”Olen pysytellyt maissa muutaman viikon. Sinä aikana on aluksia mennyt ja tullut Porto Santon satamissa, mutta ei minulla ole kummempia uutisia”, Cristo myönsi. ”Huhuja kyllä riittää, mutta ne pohjautuvat pitkälti yhden Azoreilta kotoisin olevan kapteenin kuukausien takaiseen väitteeseen, että joku saaren kalastajista olisi nähnyt kuninkaallisen Santa Deannen purjehtineen länttä kohti, meren ylle.”

”Minulle on aivan sama, minne kuningas lähti ja miksi”, Vicente sanoi. ”Toivon vain, että hän pian palaa Portugaliin ja ottaa maan hallintaansa. Ihmiset ovat levottomia.”

”Minäkin toivon hänen palaavan. Mutta ihmiset puhuvat kaikenlaista, eivätkä kaikki ole kuninkaan suuria ihailijoita”, Cristo kuiskasi. ”Rohkeimmat sanovat, että parempi kun meni.”

Vicente hieroi kämmeniään yhteen. ”Kuningas João on, tai oli, erikoinen ihminen, kaikella kunnioituksella. Häntä saamme kiittää kuningaskuntiemme lämpimistä väleistä ja siitä, että meidän kahden on mahdollista istua tässä juttelemassa.”

Vicenten olemus pysyi tyynenä ja järkähtämättömänä, vaikka hänen silmissään kävi voimakkaasta mielipiteestä kielivä välähdys. ”Nuori kuningatar ei ehkä kykene johtamaan Portugalia. Monet pelkäävät rauhan puolesta.”

”Tervehdin kyllä kuningatarta käydessäni hovissa pari vuotta sitten, mutta en saanut tilaisuutta oppia tuntemaan häntä”, Cristo sanoi. ”Ihminen kasvaa paljon tällaisina aikoina, jos on kasvaakseen… Mutta olen kuullut monien moittivan häntä naiiviksi.”

”No, samaa olen kuullut. Vaikka mieti, minkälainen risti olisi joutua sellaiseen tilanteeseen… Ehkä kuningatar onkin neuvonantajien ohjailema nukke. Olisiko se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä”, Vicente sanoi. Hänen miettivä ilmeensä vaihtui nopeasti. ”Vaan mitä! Vieläkö haaveilet matkasta länteen? Kataihin vai oliko se Intiaan?”

”Tietysti!” Cristo nauroi. ”En käsitä, miksei kukaan muu näe hankkeen mahdollisuuksia. Jos saisin rahoituksen matkalle, lähtisitkö sinä kanssani?”

”Enpä tiedä. Meri on suuri ja matka on pitkä, vaikka miten ajattelisi. Kaikista selityksistä ja perusteluista huolimatta tuntuu kummalliselta, että purjehtimalla tuon meren yli tuntemattomaan länteen saapuisimme sinne, missä nyt tiedämme idän olevan… En kiellä, etteikö minua kiinnostaisi, mutta… Jos saat luvan ja rahoituksen, kysy uudelleen, niin mietin asiaa syvällisemmin”, Vicente sanoi ja hymyili leveästi.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja kaikkea hyvää tulevalle!

Vuosi 2019 on ollut monenlainen, mutta erityisesti nostan esille toivon teeman. Viime talvena aloin toivoa synkkyyden keskelle valoa, huonojen uutisten sijaan hyviä, keskustelua selviytymisestä eikä vain tuhosta. En voi sanoa, että toiveeni olisi totetunut, mutta se on ohjannut omia kiinnostuksen kohteita. Vuoden aikana tutustuin uudenlaiseen kirjallisuuteen, ns. toivon tieteiskirjallisuuteen, johon lasken kuuluvaksi solarpunkin, hopepunkin ja ekopunkin monet ilmentymät. Luin Thomas Moren Utopian ja siitä innostuneena etsin lisää utopiakirjallisuutta tai siihen rinnastettavia teoksia. Osallistuin Finnconissa Parempi tulevaisuus -keskustelupaneeliin Vesa Sisätön ja Taru Kumara-Moision kanssa sekä Solarpunk - Toivon tieteiskirjallisuutta -paneeliin Helsingin kirjamessuilla, jolloin mukana oli meidän kolmen lisäksi myös Risto Isomäki. Molemmissa paneeleissa keskusteltiin paitsi esimerkkikirjallisuudesta myös genren ja tietysti toivon merkityksestä.

Solarpunk - Toivon tieteiskirjallisuutta. Keskustelupaneelissa Helsingin kirjamessuilla 24.10.2019
Vesa Sisättö (vasemmalla), Taru Kumara-Moisio, Mia Myllymäki ja Risto Isomäki.

Kulunut vuosi on ollut raskas, mutta toivon teema on ehkä lopulta kuitenkin auttanut jaksamaan sen läpi. Kun mieli on synkkä, kauniiden ja mukavien asioiden muistaminen ei välttämättä ole niin helppoa, mutta toki paljon hyvää tapahtui. Keväällä ilmestyvän romaanini Tuulten amiraalin editointi oli työlästä mutta palkitsevaa. Loppuvuodesta sain iloita uudesta kustannuspäätöksestä, jonka myötä ensi vuonna minulta julkaistaan toinenkin romaani. Se kulkee vielä toistaiseksi työnimellään "Palonkylän Peija". On kerrassaan hienoa päästä juhlimaan kahta kirjaa, ja niiden myötä luvassa on myös jonkin verran reissaamista ja esiintymisiä, mutta ilmoittelen niistä lisää tuonnempana.

Alkuvuoden kohokohtia oli Siipisulka-antologian julkaiseminen. Työstimme kirjaa Saara Henrikssonin kanssa pitkään, joten nautin suuresti saadessani sen viimein valmiina käsiini. Syksyllä julkaistiin myös Metsän kronikka - Tarinoita puista, jonka olen sanonut olevan viimeinen toimitustyöni vähään aikaan. Metsän kronikka sai alkunsa toimittajaparini Anu Korpisen ehdotuksesta, ja sitä oli ilo tehdä, koska aihe on kiinnostava ja lähellä sydäntä ja mukaan saamamme tekstit ovat erilaisia ja oivaltavia. Molemmat antologiat ovat saaneet hyviä arvioita, mikä on sekä kirjoittajalle että toimittajalle aina yhtä mukavaa ja palkitsevaa.

Ensi vuodelle en lupaa mitään mutta toivon hyviä kesälomakelejä, upeita kirjoja ja ennen kaikkea parempia uutisia.

Katsaus vuoteen 2018 ja lupaukset vuodelle 2019

Perinteiseen tapaan on hyvä vähän vilkaista taaksepäin, mitä tulikaan tehtyä kuluneen vuoden aikana. Kirjailijaminäni työskenteli uusien tekstien parissa samalla kun iloitsi kaikesta siitä, mitä Väkevä mieli toi mukanaan.

Kohokohtia vuodelta 2018

Kuten vuosi sitten mainitsin, vuoden 2018 ei tarvitse olla ihmeellinen ollakseen edeltäjäänsä parempi. Näinpä. Ensinnäkin kesä oli aivan upea minulle, joka tykkää auringosta ja lämmöstä. 

Uimapaikkamme "Kolamonttu" Kokkolassa. Noin klo 10 aikaan aamuisin pulahdettiin, kuivateltiin kivillä. Lämpötila +25 astetta tai enemmän. Muistetaan vuoden 2018 kesä ihanana, lämpimänä ja parhaana pitkään aikaan.

Aivan huikeita juttuja tapahtui vuonna 2018: Huhtikuun lopussa olin kunniavieraana Kummaconissa Oulussa! Pääsin legendaariseen E80-esikoiskirjailijaseminaariin! Julkaisimme Tuoretta verta -kirjoitusoppaan, jonka positiivinen ja innostunut vastaanotto on ollut ihana yllätys! Turun kirjamessuilla promottiin opasta oikein urakalla Markon ja Annen kanssa, pääsin jopa radioon puhumaan, jee!

Romaanin rakenne työn alla.

Minulle oli lottovoitto saada kirjastoapuraha. Sain sen avulla kirjoitettua todella paljon ja laannutettua omaa tyytymättömyyttäni aikaansaamisteni suhteen. Sain myös myönteisen kustannuspäätöksen löytöretkiromaanilleni, ja kirja ilmestyy 2020! Tällä hetkellä se kulkee työnimellä "Cristo", mutta yritän keksiä kirjalle kivan nimen.

Tänä vuonna novellejani julkaistiin kahdessa Osuuskumman-antologiassa Naamioissa ja Sirkus Synkässä. Aiemmin Stk ry:n julkaisemassa Supernova-antologiassa ilmestynyt novellini Talven lapset julkaistiin ruotsiksi antologiassa Trollguld och andra berättelser. 

Vuoden 2018 julkaisuja.

Lisäksi olen toimittanut kahta antologiaa, jotka julkaistaan vuonna 2019: Siipisulka on antologiallinen enkelinovelleja, joita olemme Saara Henrikssonin kanssa toimittaneet parin vuoden ajan, ja Puiden puhetta on Osuuskumman antologia, jota toimitan Anu Korpisen kanssa.

Ehdin lomailla kesälomalla ihan vaan kotosalla ja syyskuussa Espanjan Costa Doradalla.

Castell de Siurana. Olin Espanjassa "kirjoituslomalla" syyskuussa 2018.

Otin tänä vuonna myös uuden askeleen kustannustoimittajana, kun Taru Kumara-Moision Taniwha (julk. keväällä 2019) tuli minulle toimitettavaksi. Loppuvuodesta otin hoteisiini myös toisen romaanin, Anni Nupposen Valkoisen kaupungin, joka julkaistaan alkuvuodesta 2019. Molemmat romaanit ovat hyvässä vaiheessa ja niitä on ollut ilo toimittaa.

Tarragonassa kahvilla.

Päättyvän vuoden aikana tein Osuuskumman eteen paljon, vaikka kaikki ei välttämättä näy ulospäin. Jatkan kuitenkin mielelläni Osuuskumman parissa eikä sen suhteen mikään tule osaltani muuttumaan ainakaan seuraavan vuoden aikana. Tämän vuoksi olen jättäytynyt pois muutamista muista tehtävistä, joissa olen ollut useamman vuoden mukana, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin lopullisesti sulkenut ovia takanani. Mieluummin puhuisin välivuodesta tai -vuosista, ja mistä sitä ikinä tietää, mihin tässä vielä päätyy (parempi kun ei tiedäkään).

Kyllä sitä hommaa sitten vaan olikin. Muistin vielä lopuksi, että keväällä viimeistelin kirjoittamisen opinnot avoimessa yliopistossa. Syksyllä tein lopullisen päätöksen, etten jatka opintoja ainakaan toistaiseksi, koska olen nyt kiinnostuneempi olemaan taiteilija :D

Tuskin tässä nyt oli likimainkaan kaikki, ihan riittävästi joka tapauksessa!

Lupaukset vuodelle 2019

- kirjoitan enemmän ja vähennän muita juttuja

- editoin löytöretkiromaanista timantin kustannustoimittajani Katrin kanssa ja editoin myös toisen käsikirjoitukseni kustantamokierrokselle

- en ota uusia toimitusprojekteja vastaan vuonna 2019 elleivät ne selkeästi painotu seuraavalle vuodelle

- pidän enemmän vapaata ja lomaa ja parempaa huolta itsestäni

Pari sanaa kirjoittamisesta ja apurahasta ja apurahalla kirjoittamisesta esikoiskirjailijan silmin

Olen vuoden 2017 esikoiskirjailija ja monin tavoin vielä ”uusi”. Vuonna 2018 olen kuitenkin jo saanut ensimmäiset apurahani. Tunnen itseni etuoikeutetuksi ja onnekkaaksikin, sillä tiedän, että apurahoista käydään kovaa kilpailua ja ettei suurin osa esikoiskirjailijoista saa apurahaa.

Viime toukokuussa käytin Keskipohjanmaan säätiöltä saamani kulttuurityön apurahan käsikirjoituksen suunnitteluun. Apuraha oli siis romaanikäsikirjoitusta – kutsutaan sitä K-P:ksi – varten. Taiteen edistämiskeskus myönsi saman käsikirjoituksen kirjoittamista varten kahden kuukauden kirjastoapurahan. Hakemuksessani pyysin apurahaa vähän pidemmälle ajalle, mutta olin hyvin innoissani ja otettu, kun sain apurahapäätöksen.

Keväällä myös ilmoittauduin Anne Leinosen vetämälle ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n järjestämälle Romaanin rakenne ja synopsis -kurssille, jolle vein suunnitelmani tekeillä olevasta romaanista. Kurssiin kuului kaksi lähitapaamiskertaa ja etätehtäviä. Kurssi päättyi elokuussa, juuri sopivasti ennen suunnittelemaani apurahakauden alkua. Kiitos Annen ja kurssilaisten, minulla oli kasassa rakenne ja lukukohtainen suunnitelma tyyliin ”tässä on ohje, sen kuin alat kirjoittaa”.

Olin suunnittelut kirjastoapurahalla tapahtuvan työskentelyn ajoittuvan syksylle 2018, aloitin 1.9. ja lopetin 31.10. Kaikeksi onneksi minulla on mahtava työnantaja, joka ei laittanut kapuloita rattaisiin tämän suhteellisen ilmoitusluontoisen asian kohdalla, vaan apurahakausi järjestyi toiveideni mukaisesti ja sain keskittyä kirjoittamiseen. Toisin sanoen syys- ja lokakuun ajaksi työni vain vaihtui laatupäällikön työstä kirjoittajan työhön.

Haluan olla rehellinen. En kirjoittanut 8 tuntia päivässä K-P-käsikirjoitusta. Saatoin kirjoittaa 4, 6, 8, 12 tai 16 tuntia, ja lomareissun aikana oli päiviä, etten kirjoittanut lainkaan. En myöskään kirjoittanut pelkästään K-P-käsikirjoitusta.

Minulla on ollut pitkään (lue: vuosia) työn alla myös käsikirjoitus C. Käsikirjoitus C:tä kirjoitin ns. välipaloina syyskuun aikana, kun käsikirjoitus K-P jostain syystä tuntui liian raskaalta tai jouduin jättämään sen hetkeksi ”hautumaan”. Käsikirjoitus C:n ensimmäinen versio valmistui syyskuun aikana. Sitten päätin jättää sen ajattelemisen kokonaan joksikin aikaa, olin niin iloinen ja helpottunut ensimmäisen version valmistumisesta.

Lokakuussa keskityin täysin käsikirjoituksen K-P kirjoittamiseen. Tekstiä syntyi hurjalla vauhdilla, olihan minulla resepti, nuotit ja kaikki valmiina. Jonkin verran jouduin ramppaamaan kirjastossa ja eksyin nettiin etsimään taustamatskua, mutta aina kun sain jonkin ”ongelmakohdan” ratkaistua, saatoin jatkaa kirjoittamista ilman epäilyksiä. Syyskuun aikana kirjoitin n. 40 % käsikirjoituksesta K-P, loput prosentit lokakuussa. Käyntiin pääseminen ei ollut suoranaisesti hankalaa, mutta siihen liittyi yllättäviä asioita, joita en ollut miettinyt etukäteen.

Miten tämä hahmo puhuu? Sopiiko preesens varmasti tähän ja imperfekti tähän? Miksi tämä kertojanääni ärsyttää minua? Jos se ärsyttää minua, täytyy sen ärsyttää lukijaakin.

Tällaiset havainnot aiheuttivat kokeilukierroksia, tekstin tuottamista, muokkaamista tai poistamista. Kyse ei ollut niinkään siitä, että olisin miettinyt jonkun tietyn lukijan tai lukijatyypin reaktioita kirjoittamaani tekstiin, vaan siitä, että huomasin jonkin haittaavan – ja siten myös estävän – nimenomaan itseäni. Kun sain kertojanäänen itselleni suotuisaksi ja hahmon puhumaan ja reagoimaan tavalla, jolla halusin, kirjoittamisen ongelmat katosivat. Tuli uusi ongelmia, mutta ne liittyivät yleensä outoihin yksityiskohtiin, kuten suotyyppeihin, kanuunoihin ja purilaisiin. Sellaiset on aina selvitettävissä. Käsikirjoitus K-P:n ensimmäinen versio valmistui lokakuun viimeisenä päivänä.

Kumpikaan käsikirjoituksista ei ole mitenkään ”valmis”. Puhun ensimmäisten versioiden valmistumisesta. Ennen kuin K-P tai C ovat valmiita kirjoja, ne kokevat vielä kovia.

Käsikirjoitus C:n editoinnin olen pikku hiljaa aloittanut ja voin sanoa, että lopputulos tulee olemaan samanlainen kuin ensimmäinen versio eikä mitään sinnepäinkään!

Olen ehtinyt ottaa jonkin verran etäisyyttä sekä käsikirjoituksiin että apurahajaksoon. Suoraan sanottuna, en usko, että olisin saanut edes kolmasosaa kaikesta tästä tehtyä ilman mahdollisuutta keskittyä kirjoittamiseen. En olisi päässyt alkua pidemmälle ilman apurahaa. Myönnän, että tilanteeni oli kaikin puolin optimaalinen: minulla oli valmis paketti, jota lähteä kirjoittamaan, ja ns. salarakas, jota kirjoittaa, jos toinen tökkii. Olin motivoitunut ja innoissani, sain aikaa järjestymään, pystyin käyttämään saamani ajan todella hyvin hyödyksi jne. En pidä mitenkään itsestään selvänä sitä, että seuraavalla apurahalla (jos saan sellaisen) pystyisin samanlaiseen kirjoitustahtiin. Kaikki projektit ovat sitä paitsi erilaisia.

Mutta se lopputulos. 

Ilman apurahaa tämä ei olisi ollut mahdollista. Nyt normaaliin työviikkoon palattuani tuntuu, etten saa juuri mitään aikaiseksi. Olen eri tavalla väsynyt ja suuntautunut, kirjoittamiseen ei riitä samalla tavalla paukkuja eikä aikaa. 

Lyhyestäkin apurahasta on iso hyöty, 2 kk apuraha on enemmän kuin 0 kk apuraha! Kiitos Keskipohjanmaan säätiölle ja Taiteen edistämiskeskukselle! Nyt minulla on tekstiä, jota muokata, josta puhua muiden kanssa, jota miettiä ja rakastaa ja josta lähteä muokkaamaan joskus hamassa tulevaisuudessa ehkä julkaistavaa romaania.

Koettu! E80-esikoiskirjailijaseminaari 2018

Tämä on lyhyt päiväkirjamainen läpikäynti omasta kokemuksestani E80-seminaarissa.

Toukokuussa sain ilouutisen: minut ja Väkevä mieli oli valittu legendaariseen E80-esikoiskirjailijaseminaariin! Olin kuullut tapahtumasta kollegoilta ja haaveillut seminaariin pääsystä uskomatta kuitenkaan todella, että onni voisi suosia minua tällä tavalla. En osannut oikein asettaa ennakko-odotuksia seminaariviikonlopulle vaan astuin junaan avoimin mielin ja innokkaana vastaanottamaan tuli mitä tuli. Mahtava, ainutlaatuinen kokemus siitä tuli.

Kuvia Lasikylästä. 

to 2.8.2018

Saavuin Toijalan rautatieasemalle vähän ennen yhtätoista. Asemalta matka vei Nuutajärven Lasikylään, joka paljastui hyvin miellyttäväksi ympäristöksi. Heti Kahvila+Keittiö Sylvin aulassa tapasin muita esikoiskirjailijoita. Majoituspaikaksemme paljastui Kivimuuri-rakennuksen toisen kerroksen Kylähotelli Tyyne. 

Kivimuurissa oli lasinäyttely "Muistijälki –  tarinoita Nuutajärveltä"
ja lasitaidetta oli myös ympäriinsä hotellin käytävällä ja kokoushuoneessa. 

Ympäristö oli miellyttävä, ulkoilman lämpötila mukavat +28 astetta tai sinnepäin, aurinko paistoi. Seminaarin vetäjinä toimivat tänä vuonna kirjailija, sanataideopettaja Taija Tuominen, kirjailija, toimittaja Erkka Mykkänen ja kirjallisuudentutkija Maria Laakso. Kaikki tunsin entuudestaan vain nimeltä, en ollut tavannut ketään heistä aiemmin. En ollut tavannut myöskään muita esikoiskirjailijoita, mutta tulimme heti juttuun. Kaikki olivat iloisia, avoimia ja rentoja. Keskustelut lähtivät hyvin käyntiin, tutustuminen tapahtui luonnostaan. 

Torstai alkoi siis majoittumisella ja tutustumiskierroksella. Taija Tuominen alusti keskustelua puhumalla esikoiskirjailijoista tekemänsä tutkimuksen pohjalta. Iltapäivällä käytiin läpi osallistujien teoksia. Yksi vetäjistä alusti keskustelua analysoimalla lyhyesti kunkin teoksen, kirjailija sai vastata kysymyksiin ja kertoa ajatuksiaan teoksestaan.

Illalla siirryimme bussikuljetuksella kaupan kautta Metsälinnaan, missä ohjelmassa oli saunomista ja illanistumista. Seuraamme liittyi Pentinkulman päivillä esiintynyt Susinukke Kosola. Metsälinnan reissulta en muistanut ottaa yhtäkään valokuvaa, mutta sauna oli kuuma, olut kylmää ja ulkona niin lämmin, ettei vilvoittelusta oikein voinut puhua.

Väsy alkoi painaa silmiä, koska aamuherätys oli ollut suhteellisen aikainen siihen nähden, että kesälomani oli vielä kesken ja olin tottunut nukkumaan pari tuntia pidempään. Palasimme Lasikylään kuitenkin hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Vaikka helteet olivat lämmittäneet rakennuksen, uni maistui, kun ikkuna oli auki. 

Ihania lasilintuja kokoushuoneen hyllyssä.

pe 3.8.2018

Nautimme aamupalan Sylvissä ja siirryimme sitten Kivimuurin yläkertaan jatkamaan seminaariaiheiden parissa. Maria Laakso alusti keskustelun kritiikistä ja sen vastaanottamisesta. Ennen lounasta kävimme läpi myös loput esikoiskirjailijoiden teokset. Lounaan jälkeen puhumaan tulivat Sirpa Kähkönen Kirjailijaliitosta sekä Saara Tiuraniemi Kustannusosakeyhtiö Tammesta. Iltapäivän lopuksi Erkka Mykkänen kertoi apurahoista, ja keskustelimme muutenkin kirjailijan toimeentulosta sekä julkisuudesta. Tilanteeseen sopivasti kirjailija Tommi Kinnunen tuli pikavisiitille uunituoreen kirjansa kanssa ja sanoi pari sanaa apurahoista (”kannattaa hakea”). No, puhuttiin siinä toki enemmänkin, mutta asioista, jotka jäävät tämän blogin ulkopuolelle.

Sylvi piti ovensa auki normaalia pidempään, jotta saimme istua iltaa ulkosalla ja nauttia virvokkeita. Keskustelut liittyivät hyvin pitkälti kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen. Porukan kanssa oli helppo päästä samalle aaltopituudelle, vertailla kokemuksia ja pohtia erilaisia näkökulmia kirjoittamiseen ja omaan esikoisteokseen. 

Ulkoilmalasitaidetta. Hienoja, inspiroivia lasiteoksia.
Takanani näkyvän Lasipuun rungon korkeus on 3,2 m ja siinä on n. 1600 lasipalloa. 

la 4.8.2018

Aamupäivällä puhuimme toisista kirjoista. Niistä, jotka kirjoitamme nyt esikoisten jälkeen. Puhuimme suunnitelmista tai siitä, jos niitä ei ole. Mietimme erilaisia apurahoitusvaihtoehtoja kohdeapurahoista residensseihin, pohdimme kirjoittamisen esteitä ja erilaisia tapoja asennoitua kirjoittamistyöhön. 

Yhdentoista nurkilla oli kuljetus Urjalaan. Yhtenäiskoululla oli meidän E80-seminaarilaisten paneelikeskustelu, johon yleisöllä oli vapaa pääsy. Paneeli järjestettiin auditoriossa, jonne saapuikin oikein mukavasti kuulijoita. Osalle esikoiskirjailijoista paneelikeskustelu oli ensimmäinen laatuaan, itse olen jo jokseenkin konkari näissä esiintymisissä, mutta pieni jännitys on mielestäni hyvästä ja kuuluu asiaan. Paneeli kesti puolitoista tuntia: osa luki otteita kirjoistaan ja osaa haastateltiin. Olin mielelläni haastateltavana, koska en varmaankaan olisi osannut valita Väkevästä mielestä hyvää kohtaa ääneen luettavaksi. 

Paneelin jälkeen oli lounastauko. Kirjamyynti oli käsittääkseni vilkasta. Kaikkien seminaarilaisten kirjoja myytiin paikan päällä, ja ehdin pariin Väkevään mieleen laittaa nimmarit syömisen ohessa. Lauantain päätapahtuma oli Kirjan juhla, johon tuli yleisöä niin paljon, etteivät kaikki halukkaat tainneet mahtua istumaan. Puhujina olivat Erkki Tuomioja, Teemu Keskisarja, Virpi Hämeen-Anttila ja Lauri Maijala, ja lopuksi Pekka Laiho veti monologiesityksen "Ylpeys". Oli ihanaa olla paikalla, nähdä kaikki ihmiset ja kuunnella hienoja puheita sisällissodan jäljistä ja sovinnon etsimisestä. 

Siirryimme Kirjan juhlan päätyttyä Urjalan kunnantalolle puutarhajuhlaan. Illaksi oli vielä ohjelmassa lavatanssit Menosen lavalla. Lauantai vilahti ohi nopeasti ja salakavalasti, ja esikoiskirjailijoiden keskuudessa oli jo havaittavissa seminaarin päättymisen haikeutta.

Seminaarimateriaalia, Sylvin ruokalista, Menosen lavan ilmoitustaulu,
yksi monista infokylteistä, tunnelmallinen käytävän pääty ja Rutajärvi. 

su 5.8.2018

Söimme aamupalan yhdessä ja summasimme vielä seminaaria yhteen. Facebook-ryhmä oli perustettu, ja hyvästellessämme toivoimme ainakin sitä, että tapaisimme vielä joskus. Jokainen lähti paluumatkalle omaan arkeensa, toiset pohjoiseen, toiset etelään. Osa palaa koteihinsa ulkomaille, minä Keski-Pohjanmaalle. Toijalan rautatieaseman yli pyyhkäisi rankka ukkoskuuro juuri silloin, kun minun piti nousta R-junaan, mutta Tampereella paistoi jo aurinko!

***

Nuutajärven Lasikylän miljöö oli piristävä ja sopivan rauhallinen. Kuvasin aina ehtiessäni lasitaidetta ja ympäristöä, toivottavasti kuvistani välittyy jonkinlaista seminaarin ja taiteen tunnelmaa. 

Päivät menivät todella nopeasti, koska ohjelmaa oli runsaasti. Pentinkulman päivät ja E80-seminaari olivat kokonaisuudessaan mielestäni todella ihana tapahtuma. Tunnen itse etuoikeutetuksi, että sain olla mukana. Tunnen kiitollisuutta, että sain tutustua näihin ihmisiin, kokea tämän kaiken. 

Olen kuullut aiempina vuosina E80-seminaariin osallistuneiden kirjailijoiden sanovan, että tämä on ollut heidän eskarivuotensa kohokohta – ja kyllä se sitä on minunkin kohdallani! 

***

Mikä on Pentinkulman päivät?

Vuosittain heinä-elokuun vaihteessa järjestettävä valtakunnallinen kirjallisuustapahtuma Urjalassa. Pentinkulman päiviä on järjestetty vuodesta 1978 alkaen. Tapahtuman on perustanut Väinö Linnan seura ry, ja nykyisin se järjestetään yhteistyössä Urjalan kunnan kanssa. Tapahtumaan osallistuu vuosittain pari tuhatta kävijää.
Lue lisää Pentinkulma päivistä osoitteesta http://pentinkulmanpaivat.fi/

Urjalan kunta sijaitsee Länsi-Suomen läänissä Etelä-Pirkanmaan seutukunnassa valtatien numero 9 (Turku – Tampere) varrella.


Mikä on E80-esikoiskirjailijaseminaari?

Pentinkulman päivät -kirjallisuustapahtuman yhteydessä järjestetään vuosittain esikoiskirjailijoille tarkoitettu perinteikäs E80-seminaari, jonka järjestävät Väinö Linnan seura ja Urjalan kunta. Seminaarissa pohditaan kirjailijuuteen liittyviä kysymyksiä ja kirjailijan ammatin haasteita, keskustellaan monipuolisesti kirjoittamisesta, kritiikistä ja mm. apurahoista. Seminaari on loistava tilaisuus solmia kontakteja muihin esikoiskirjailijoihin.


***

Vuoden 2018 E80-seminaarin kirjailijat ja teokset:

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin (Otava)

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena)

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava)

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala)

Enni Vanhatapio: Absentia (Gummerus)

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin (Atena)

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (WSOY)

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos)

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä (WSOY)

Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone (Teos)
Marko Kantomaa: Ylpeydestä (Johnny Kniga)

Mervi Koskela: Metsäksi laulettu puu (Sanasato)

Mia Myllymäki: Väkevä mieli (Osuuskumma)

Kirjoittamisia, kohtaamisia ja kummallisia juttuja

Vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin! Olin viikonloppuna viimeisessä kandiseminaarin tapaamisessa Jyväskylässä. Koska olen suorittanut opintojani avoimessa yliopistossa, varsinainen tutkinto antaa vielä odottaa itseään, mutta nyt olen positiivisissa fiiliksissä, että työn ja kaiken muun ohella jaksoin paahtaa kasaan kandidaatintutkielman.

Viime viikolla julkistettiin Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettävän E80-esikoiskirjailijaseminaarin osallistujat. Olin todella iloinen kuullessani, että pääsen mukaan. E80-seminaarilla on legendaarinen maine ja olen kuullut siitä pelkkää hyvää. Odotan innolla seminaariviikonlopun kohtaamisia ja keskusteluja.

Huhtikuun lopussa olin kunniavieraana Kummaconissa Oulussa. On varmaan sanomattakin selvää, että olin erittäin otettu kun sain kutsun. Osallistuin Kummaconiin lauantaina. Matti Järvisen luotsaamassa keskustelupaneelissa keskustelimme Briitta Hepo-ojan ja Eero Korpisen kanssa kumman kirjoittamisesta, kirjoitusprosesseista ja kirjan julkaisemisesta. Omassa kunniavierasohjelmassani kerroin omasta tiestäni kirjailijaksi. Yleisö oli hyvin mukana ja esitti ilahduttavan paljon kysymyksiä. Tällaiset kohtaamiset ovat miellyttäviä :) Vinkkinä, että Kummaconissa on kokemukseni mukaan aina kivasti porukkaa ja supermukava tunnelma – kannattaa siis lähteä kauempaakin paikalle! 

Kummaconista ajoin Ristiinaan Vappuleirille Anne Leinosen luo. Tämä oli yksi niistä legendaarisista Usvaleireistä, joista kerrotaan kummallisia juttuja... Olin perillä myöhään illalla, pimeys oli jo laskeutunut ja usvaa leijui ympärilläni viimeisten kilometrien aikana (kieltämättä vähän värisyttävää). Leirille kokoontui tusinan verran kirjoittajia. Annoimme ja saimme palautetta toistemme teksteistä, keskustelimme kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta ja vähän muustakin. Sain hyvää palautetta keskeneräisestä löytöretkiteemaisesta romaanikäsikirjoituksestani. Saara Henriksson luonnehti sitä ”kunnianhimoiseksi projektiksi”. Sitä se tosiaan on ;)

Yhden vapaan viikonlopun jälkeen vuorossa oli hieno Popcult Day Helsingissä. Osallistuin Samuli Antilan luotsaamaan keskustelupaneeliin ”Miten kirjailijaksi pääsee?” ja juonsin ainutlaatuisen Drabble Battlen, jossa toisistaan mittaa ottivat Artemis Kelosaari ja O.E. Lönnberg. Olen hieman epävarma ottelun lopputuloksen reiluudesta, mutta viekas kettu Kelosaari antoi Lönnbergille köniin – myöhemmin Lönnberg ilmoitti Facebookissa suunnittelevansa revanssia.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna tie vie jälleen Helsinkiin, tällä kertaa Anne Leinosen vetämälle Romaanin rakenne & synopsis -kurssille (järjestäjä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry). Tarkoituksena on saada eväitä seuraavan romaanikäsikirjoitukseni toteuttamiseksi. Siitä sanottakoon, että romaani sijoittuu fantastiselle Keski-Pohjanmaalle, ja olen itse todella innoissani projektista. Pasilan kirjastossa on kurssilauantaina Anne Leinosen avoin yleisöluento "Rakenne kannattelee tarinaa".

Pelkästään kuukauden aikana ehtii siis tapahtua vaikka ja mitä! Katsotaan, pysyykö tahti yhtä kiivaana alkukesästä vai ehtisinkö vetää henkeä ennen Finnconia.